ÄLÄ RÄÄKKÄÄ KEHOASI, VAAN KUUNTELE SITÄ

Olen puhunut tänä syksynä mun treenimotivaatio-ongelmista. Alkusyksystä motivaatio oli ihan nollassa, josta se pikkuhiljaa lähti nousemaan hieman korkeammalle. Mulla ei ollut kahteen vuoteen ollut sen kummempaa ongelmaa treenimotivaation kanssa, vaan mulla oli todella hyvä draivi päällä koko ajan. Tottakai välillä oli niitäkin päiviä kun treeni ei napannut, mutta se nyt on ihan normaalia. Motivaatio ei kuitenkaan koskaan jäänyt pidemmäksi aikaa alas, vaan oli kateissa ehkä sen pari tuntia ennen treeniä ja salille päästyäni puhkuin taas intoa treenin suhteen.

Kerkesin jo iloita jossain vaiheessa siitä, että kyllä se motivaatio vaan vielä palaa takaisin. No, eipä koskaan palannut, ainakaan samalle tasolle kuin mitä se oli vielä viime kesänä ja siitä edelliset kaksi vuotta ollut. Välillä se kävi vähän korkeammalla, mutta romahti aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kerkesin jo miettiä, että tykkäänkö mä enää liikunnasta ollenkaan, kun ei se vaan yksinkertaisesti nappaa.

Tällä viikolla taas raahautuessani itseni pakottamana salille havahduin siihen, etten ole pitkiin aikoihin mennyt salille aidosta halusta mennä. Olen mennyt siksi, että pitää ja on pakko. Olen ajautunut vain suorittamaan treenini, enkä ole nauttinut niistä. Jälkeenpäin on ollut ihan hyvä olo – ainakin välillä.
Aloin kuitenkin miettimään asioita ja mietin mm. sitä, että miksi teen tätä jos mua ei kiinnosta. Tulin siihen tulokseen, että tärkein syy on se, ettei mun vaivalla hankitut treenitulokset katoa savuna ilmaan. Kyllähän se harmittaisi huomata, ettei pystyisikään enää tehdä samoja asioita kuin ennen. Mutta onko se väkisin treenaaminen sen arvoista? Ei.

Mun tilanne on siitä hassu, että mm. kehonhuolto ja lenkkeily on ollut ennen mulle sitä pakkopullaa, ja rankka CrossFit -treeni on ollut sitä johon on intoa riittänyt vaikka muille jakaa. Tällä hetkellä homma on kuitenkin kääntynyt täysin päälaelleen, mä kaipaan kävelylenkkejä, rentouttavia joogatuokioita, talvisessa metsässä hiihtämistä ja luistelua ulkojäillä. Rauhallisempaa liikuntaa kohtaan olen tällä hetkellä aivan tajuttoman motivoitunut, varmaan motivoituneempi kuin koskaan. Tai oikeastaan tämä ei mun mielestä ole hassua ollenkaan, koska luultavasti tämä kertoo jostain. Mun keho ja/tai mieli kaipaa nyt jotain muuta.

Tiedättekö, kuinka vapauttavaa oli antaa itselleen lupa tehdä juuri sitä mikä tuntuu hyvältä? Ihan mielettömän vapauttavaa. Tiistaina mulla oli ihan tajuttoman hyvä fiilis koko päivän, ja ainut mikä aamupäivällä rikkoi tuota fiilistä oli se, että olin suunnitellut meneväni treenaamaan. Ai että se fiilis kun tajusin että hei, ei sun Amanda oo mikään pakko. Sen sijaan päädyinkin tekemään dynaamisia liikkuvuusharjoitteita ja se tuntui niiiin hyvältä! <3

Keho on fiksu, se osaa kyllä kertoa kunhan sitä kuuntelee. Toki sen kuunteleminenkin vaatii hieman taitoa, jotta osaa mm. erottaa sen, mikä on silkkaa laiskuutta ja mikä taas sitä, että keho tai mieli oikeasti kaipaa lepoa. Aina se sali ei välttämättä nappaa, vaikka kroppa olisikin vastaanottavainen treenille. Mun sisäinen suorittaja meinaa myöskin monesti ottaa valtaa, kropan viestejä on välillä niin vaikea kunnioittaa. Vaikka olo olisikin kuin jyrän alle jäänyt, mutta kalenterissa lukee salitreeni sille päivälle, niin tuntuisi väärältä jättää se välistä. Vaikka tiedostankin sen, että huonosti palautuneena treeni tekee vain hallaa.

Mun mielestä tämä on hyvinvointia parhaimmillaan. Se ei ole pelkkää fyysistä hyvinvointia, vaan myös psyykkistä. On ihanaa antaa itselleen lupa liikkua juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, kunhan liikkuu! Sohvalle ei kannata jäädä toistuvasti makaamaan, totta kai sekin on välillä erittäin OK. Tähän päälle vielä hyvää ja terveellistä ruokaa säännöllisin väliajoin, tarpeeksi laadukasta unta ja läheisten seuraa – mitä muuta sitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin? 😉

~ Amanda

KUN TREENIMOTIVAATIO ON TÄYSI NOLLA

Puhuinkin jo Instastoorissani (@ptamandasilver) mun nollaa hipovasta treenimotivaatiosta. Ajattelin kuitenkin purkaa aihetta myös täällä, se on asia mikä on vähän harmittanut viime aikoina.

Mä havahduin jossain vaiheessa siihen, että treeneihin lähteminen tuntui normaalia tahmeammalta aika usein. Sen jälkeen aloin skippaamaan treenejä ja viimeiset pari-kolme viikkoa on olleet ihan superhuonoja treenien kannalta.
Kahteen vuoteen mulla ei oo ollut moti näin alhaalla, ja aloin miettimään sille syytä. Viimeksi syynä oli jatkuvat krempat, selkään sattui, olkapäähän sattui ja joka paikka krakasi. Tällä kertaa oon tullut siihen tulokseen, että mun elämässä yksinkertaisesti tapahtuu liikaa just nyt. Kroppa tuntuu ihan ok hyvältä, mutta aivokapasiteetti ei tahdo riittää. Muutin pari viikkoa sitten Helsinkiin, ja muuttorumban lisäksi on pitänyt totutella uuteen ympäristöön (kyllä, mä en todellakaan sopeudu tosta vain), etsiä uutta rytmiä arkeen pidentyneen työmatkan vuoksi, muutenkin töitä on ollut ihan sikana (mikä on hyvä!!!) ja lisäksi mulla on muutakin elämää kuin työ ja treeni. Haluan tehdä työt just enkä melkein, ja jotenkin nyt tuntuu, etten pysty tällä hetkellä keskittymään täysillä kumpaankin. Rakastan mun työtä, ja saan siitä energiaa vaikkei se kaikkein helpoin duuni olekaan. 🙂 

Tää tilanne on jokseenkin pelottava tai vähintäänkin hämmentävä. Lisäksi alkuun stressasin vielä siitä radikaalisti pienentyneestä treenimäärästä, mutta ihan turhaan. Mieli vain tarvitsee lepoa juuri nyt, enkä halua väkisin treenata jos se ei tunnu hyvältä. Pelkään, että muuten tästä touhusta (CrossFitista) menee kokonaan maku. Siksi olenkin tällä viikolla treenaillut ihan fiiliksen mukaan, olen tehnyt höntsätreenejä ja vain niitä juttuja joita oikeasti tekee mieli tehdä. Esimerkiksi keskiviikkona ohjasin teineille liikuntaa urheilukentällä, ja teki mieli liikkua siellä itsekin. Siispä kävin vielä illalla vähän heilumassa mestoilla. Ei tainnut tulla edes hiki, mutta pääasia, että sai vähän happea ja edes jotain pientä liikettä. 

Välillä on todella vaikeaa erottaa laiskuus oikeasta mielen tai kehon väsymisestä, mutta siinäkin onneksi harjaantuu. Treenin kuuluu kuitenkin olla energiaa antavaa, ei ottavaa. Tällä hetkellä se aiheuttaa lähinnä stressiä. Kaipaan jotain erilaista, jotain hieman lempeämpää. Haluaisin vielä tälle kesälle suppailemaan, ja ilmajoogakin olis niin sikakivaa pitästä aikaaa! Ja metsässä hölkkäilykin kuulostaa erittäin hyvältä just nyt.
Mä siis nyt menen ihan fiiliksen mukaan sen aikaa kun siltä tuntuu, ja uskon, että motivaatiokin palaa hieman nopeammin kun sitä ei pakota tulemaan takaisin. Olen vasta muutaman päivän antanut asian vain olla, ja nyt jo tuntuu fiilis paljon paremmalta! Kerään nyt vielä tätä motivaatiota, ja kun siltä tuntuu, niin treenaan taas. Siihen asti lepään ja höntsään 😉

Tekee kyllä niin hyvää kuunnella omaa kehoa ja mieltä, mitä ne tarvitsee. Nyt mä kaipaan kevyempiä treenejä vastapainoksi tälle hulabaloo-arjelle. Eiköhän tämä elo tästä taas tasoitu ja motivaatiokin palaa kun saan uudesta rytmistä ja elämäntilanteesta kiinni. Liikunta on kuitenkin myös iso stressi elimistölle, ja kova kuormitus yhdessä stressin kanssa ei todellakaan kehitä, päinvastoin tekee todella suurta hallaa keholle. 

Ethän unohda kuunnella mitä sun kropalla on sulle sanottavaa! 🙂

~ Amanda