ÄLÄ RÄÄKKÄÄ KEHOASI, VAAN KUUNTELE SITÄ

Olen puhunut tänä syksynä mun treenimotivaatio-ongelmista. Alkusyksystä motivaatio oli ihan nollassa, josta se pikkuhiljaa lähti nousemaan hieman korkeammalle. Mulla ei ollut kahteen vuoteen ollut sen kummempaa ongelmaa treenimotivaation kanssa, vaan mulla oli todella hyvä draivi päällä koko ajan. Tottakai välillä oli niitäkin päiviä kun treeni ei napannut, mutta se nyt on ihan normaalia. Motivaatio ei kuitenkaan koskaan jäänyt pidemmäksi aikaa alas, vaan oli kateissa ehkä sen pari tuntia ennen treeniä ja salille päästyäni puhkuin taas intoa treenin suhteen.

Kerkesin jo iloita jossain vaiheessa siitä, että kyllä se motivaatio vaan vielä palaa takaisin. No, eipä koskaan palannut, ainakaan samalle tasolle kuin mitä se oli vielä viime kesänä ja siitä edelliset kaksi vuotta ollut. Välillä se kävi vähän korkeammalla, mutta romahti aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kerkesin jo miettiä, että tykkäänkö mä enää liikunnasta ollenkaan, kun ei se vaan yksinkertaisesti nappaa.

Tällä viikolla taas raahautuessani itseni pakottamana salille havahduin siihen, etten ole pitkiin aikoihin mennyt salille aidosta halusta mennä. Olen mennyt siksi, että pitää ja on pakko. Olen ajautunut vain suorittamaan treenini, enkä ole nauttinut niistä. Jälkeenpäin on ollut ihan hyvä olo – ainakin välillä.
Aloin kuitenkin miettimään asioita ja mietin mm. sitä, että miksi teen tätä jos mua ei kiinnosta. Tulin siihen tulokseen, että tärkein syy on se, ettei mun vaivalla hankitut treenitulokset katoa savuna ilmaan. Kyllähän se harmittaisi huomata, ettei pystyisikään enää tehdä samoja asioita kuin ennen. Mutta onko se väkisin treenaaminen sen arvoista? Ei.

Mun tilanne on siitä hassu, että mm. kehonhuolto ja lenkkeily on ollut ennen mulle sitä pakkopullaa, ja rankka CrossFit -treeni on ollut sitä johon on intoa riittänyt vaikka muille jakaa. Tällä hetkellä homma on kuitenkin kääntynyt täysin päälaelleen, mä kaipaan kävelylenkkejä, rentouttavia joogatuokioita, talvisessa metsässä hiihtämistä ja luistelua ulkojäillä. Rauhallisempaa liikuntaa kohtaan olen tällä hetkellä aivan tajuttoman motivoitunut, varmaan motivoituneempi kuin koskaan. Tai oikeastaan tämä ei mun mielestä ole hassua ollenkaan, koska luultavasti tämä kertoo jostain. Mun keho ja/tai mieli kaipaa nyt jotain muuta.

Tiedättekö, kuinka vapauttavaa oli antaa itselleen lupa tehdä juuri sitä mikä tuntuu hyvältä? Ihan mielettömän vapauttavaa. Tiistaina mulla oli ihan tajuttoman hyvä fiilis koko päivän, ja ainut mikä aamupäivällä rikkoi tuota fiilistä oli se, että olin suunnitellut meneväni treenaamaan. Ai että se fiilis kun tajusin että hei, ei sun Amanda oo mikään pakko. Sen sijaan päädyinkin tekemään dynaamisia liikkuvuusharjoitteita ja se tuntui niiiin hyvältä! <3

Keho on fiksu, se osaa kyllä kertoa kunhan sitä kuuntelee. Toki sen kuunteleminenkin vaatii hieman taitoa, jotta osaa mm. erottaa sen, mikä on silkkaa laiskuutta ja mikä taas sitä, että keho tai mieli oikeasti kaipaa lepoa. Aina se sali ei välttämättä nappaa, vaikka kroppa olisikin vastaanottavainen treenille. Mun sisäinen suorittaja meinaa myöskin monesti ottaa valtaa, kropan viestejä on välillä niin vaikea kunnioittaa. Vaikka olo olisikin kuin jyrän alle jäänyt, mutta kalenterissa lukee salitreeni sille päivälle, niin tuntuisi väärältä jättää se välistä. Vaikka tiedostankin sen, että huonosti palautuneena treeni tekee vain hallaa.

Mun mielestä tämä on hyvinvointia parhaimmillaan. Se ei ole pelkkää fyysistä hyvinvointia, vaan myös psyykkistä. On ihanaa antaa itselleen lupa liikkua juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, kunhan liikkuu! Sohvalle ei kannata jäädä toistuvasti makaamaan, totta kai sekin on välillä erittäin OK. Tähän päälle vielä hyvää ja terveellistä ruokaa säännöllisin väliajoin, tarpeeksi laadukasta unta ja läheisten seuraa – mitä muuta sitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin? 😉

~ Amanda

amandasilver

4 vastausta artikkeliin “ÄLÄ RÄÄKKÄÄ KEHOASI, VAAN KUUNTELE SITÄ”

  1. Mulla on ollut aina sellanen liikunnan himo ja nyt se on ollut jo pidemmän aikaa kadoksissa ja olen välillä siitä huolissani. Tää ei oo myöskään mitään sohvaperunailua vaan olen jo useamman vuoden ollut himoliikkuja ja koen liikunnan terapeuttisena. Elån tällä hetkellä hektistä ja kuormittavaa elämänvaihetta niin olen sen nyt hyväksynyt että annan kroppani levätä ja toivon todella että saan sen liikunnan himon vielä takaisin.

    • Tuo kyllä tavallaan säikäyttää jos yhtäkkiä se liikunnan himo katoaakin… mutta mä uskon, että se palo liikuntaa kohtaan tulee kyllä takaisin kunhan vaan antaa sille aikaa eikä pakota sitä tulemaan. Sun tilanteessa varsin ymmärrettävääkin ettei nappaa, joten varmasti oikein fiksu valinta kuunnella omaa kehoa, vaikka se saattaakin olla joskus vaikeaa 🙂 Tsemppiä sulle!

  2. Ihana, rehellinen kirjotus! Oon miettiny samaa viime aikoina, että kehoa ois varmaan ihan hyvä kuunnella. Mua vaan ihmetyttää se, että mun keho ei koskaan halua tehdä rääkkireenejä 😀

    • Kiitos Jose! <3 Niimpä, mutta hei, miksi niitä rääkkitreenejä tarvis edes tehdä? Ei mikään pakko 🙂 Kunhan jotenkin liikkuu, ja sähän liikut!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 13
Tykkää jutusta