Voiko liikunnasta oppia tykkäämään?

Moni sanoo, ettei liikunta kiinnosta. Se on tylsää, mälsää ja siinä tulee hiki. Se on ihan jees, ei kaikkien tarvitse olla niin liikunnallisia, mutta silti liikunnan tarve ei katoa mihinkään. Mä oon ennenkin sanonut, että suhtauduin pienempänä aika negatiivisesti urheiluun. Olin siinä huono (ja olen monessa lajissa edelleenkin) eikä mua vaan kiinnostanut juosta pallon perässä, mieluiten juoksin sitä karkuun.

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 120941
Tyylikäs!

Kun menin yläasteelle, ulkoleikit jäivät ja oma ulkonäkö alkoi kiinnostaa vähän enemmän. Oon aina ollut kova tyttö syömään, saatoin jo ala-asteaikoina tulla koulusta kotiin ja vetää neljä ruisleipää täytteillä, kaakaota, jogurttia ja mysliä. Ja silti olla jo ekana ruokapöydässä kun pyydettiin iltaruualle. Siis ihan oikeesti, söin vaan niin paljon kun napa veti. En mä oo koskaan ylipainoinen ollut (paitsi jouluisin :D), mutta se pieni pömpötys alkoi häiritä ja sen vuoksi aloin raahautua epäsäännöllisesti lenkille. Kokeilin tuolloin myös monia muita lajeja salitreenistä luisteluun ja ratsastukseen. Vuosien saatossa urheilu tuli säännöllisemmäksi, opin tykkäämään siitä ja nyt se on jo elämäntapa. Pikkuhiljaa liikkumisesta oppi nauttimaan, kun vaan lähti treenaamaan vaikkei olisi ehkä edes kiinnostanut. Aluksi mun motivaattorina toimi ulkonäkö, ja jaksoin sen voimin raahautua hikoilemaan. Jossain vaiheessa hoksasin, etten ajattele ulkonäköä läheskään niin paljoa kuin alkuaikoina. Tärkeimmäksi asiaksi oli tullut oma hyvinvointi 🙂

Nyt mulla olis vähän samantapainen tilanne edessä. Mä oon aina ollut enemmän raudannostaja kuin kestävyysliikkuja. Salilla hikoilu on mun mielestä vaan kivempaa ja aerobinen – noh, vähän plääh. Kun loukkaannuin, liikunta jäi lähes kokonaan pariksi kuukaudeksi (ensimmäiset 1,5kk taisivat kulua sängyn pohjalla, hyvä kun pystyi vessassa käydä :D) ja luonnollisesti myös kunto romahti. Aerobinen liikunta jäi vielä pitemmäksi aikaa, varmaan puoli vuotta kului, kunnes pääsin ekaa kertaa oikeelle kävelylenkille. Mun kroppa ei oo loukkaantumisen jälkeen toiminut niinkuin pitäis, joten vasta hetki sitten oon alottanut säännölliset kestävyystreenit pyöräilyn muodossa, koska jalka ei vieläkään kestä kävellen tai juosten lenkkeilyä. (Juuh, en tiedä miksi keksin pyöräilyn vasta nyt, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.)

Vaikka oon treenanut kestävyyttä jonkin verran loukkaantumisen jälkeen, se on ollut niin epäsäännöllistä, etten oo saanut vielä jutun jujusta kiinni. Pyöräilemään lähteminen on usein aika vaikeeta, vaikka tiedän, että saan pyöräilystä vähintäänkin yhtä hyvät kiksit kuin salitreenistä. Joskus jopa paremmatkin. Polkeminen on vähän plääh, mutta aion nyt sinnikkäästi käydä pyörälenkeillä. Tiedän, että opin jossain vaiheessa tykkäämään tosta, koska oon ennenkin oppinut. Sitäpaitsi mun kestävyyskunto on vielä sen verran surkea, että pyöräily tuntuu varmasti paremmalta kun on saanut vähän pohjakuntoa paranneltua.

Ei se itse pyöräily ole ees niin paha (siis liian rankkaa tai rentoa tms.), mutta vähän kuivaa välillä (paitsi kun sataa, buahahah). En osaa vielä täysillä nauttia niistä itse treeneistä, mutta ei ne mitään ihan kuraakaan ole. Sen verran tylsää kuitenkin, että lähteminen ei kovin usein kiinnosta yhtään liikaa. Mä oon kuitenkin niin mukavuudenhaluinen ja haluan nauttia siitä mitä teen, että aion nyt otta asiakseni oppia tykkäämään myös tällasista treeneistä. Kestävyysharjoittelu on kuitenkin niin tärkeää ja tukee samalla myös muita treenejä ja ihan perus arjessa jaksamista. Veikkaan, että kun voin pelkät shortsit ja toppi päällä lähteä polkemaan, niin touhu voi helposti muuttua suorittamisesta fiilistelyksi. Se ois jees 🙂

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 120933

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 123315

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 123945

Viimeksi (tiistaina) lähdin taas vähän pakottamalla lenkille. Päätin jälleen tehdä polkemisesta mahdollisimman mukavaa, tällä kertaa siten, että etsin uusia reittejä. Seikkailin ihan ihme paikoissa, poikkesin välillä poluille ja metsään. Enkä edes eksynyt, siis minä, jonka suuntavaisto ja suunnistuskyky ovat pyöreä nolla (jos kaipaatte todistajia, niin huudelkaa mun kavereita tuolla kommenttiboksissa, heheh :D).

Ja palatakseni otsikon kysymykseen, niin kyllä voi!

Ootteko te tykänneet aina liikkua, vai ootteko myös joutuneet opettelemaan? Vai oletteko nyt kenties siinä tilanteessa, että liikunta pitäisi saada osaksi elämää, muttei urheilu kiinnosta?

HAUSKAA VAPPUA! 🙂

~ Amanda

amandasilver

2 vastausta artikkeliin “Voiko liikunnasta oppia tykkäämään?”

  1. Liikunnasta voi todellakin oppia tykkäämään! 🙂 Itse aloitin lenkkeilemällä puhtaasti ulkonäköön liittyvistä syistä, pian se alkoi tuntua kivalta puuhalta. Varsinkin sitten kun kunto kasvoi ja jaksoi juosta aina enemmän ja enemmän, siis ylitti itsensä. 🙂 Nykyään liikun monipuolisesti ja todellakin nautin siitä. Tsemppiä ja hyvää kesän odotusta!

    • Juuri näin! Mä jouduin just joskus opetella tykkäämään lenkkeilystä ja opinkin, mutta nyt joudun tehdä sen uudestaan. 😀 Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta