Voiko liikunnasta oppia tykkäämään?

Moni sanoo, ettei liikunta kiinnosta. Se on tylsää, mälsää ja siinä tulee hiki. Se on ihan jees, ei kaikkien tarvitse olla niin liikunnallisia, mutta silti liikunnan tarve ei katoa mihinkään. Mä oon ennenkin sanonut, että suhtauduin pienempänä aika negatiivisesti urheiluun. Olin siinä huono (ja olen monessa lajissa edelleenkin) eikä mua vaan kiinnostanut juosta pallon perässä, mieluiten juoksin sitä karkuun.

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 120941
Tyylikäs!

Kun menin yläasteelle, ulkoleikit jäivät ja oma ulkonäkö alkoi kiinnostaa vähän enemmän. Oon aina ollut kova tyttö syömään, saatoin jo ala-asteaikoina tulla koulusta kotiin ja vetää neljä ruisleipää täytteillä, kaakaota, jogurttia ja mysliä. Ja silti olla jo ekana ruokapöydässä kun pyydettiin iltaruualle. Siis ihan oikeesti, söin vaan niin paljon kun napa veti. En mä oo koskaan ylipainoinen ollut (paitsi jouluisin :D), mutta se pieni pömpötys alkoi häiritä ja sen vuoksi aloin raahautua epäsäännöllisesti lenkille. Kokeilin tuolloin myös monia muita lajeja salitreenistä luisteluun ja ratsastukseen. Vuosien saatossa urheilu tuli säännöllisemmäksi, opin tykkäämään siitä ja nyt se on jo elämäntapa. Pikkuhiljaa liikkumisesta oppi nauttimaan, kun vaan lähti treenaamaan vaikkei olisi ehkä edes kiinnostanut. Aluksi mun motivaattorina toimi ulkonäkö, ja jaksoin sen voimin raahautua hikoilemaan. Jossain vaiheessa hoksasin, etten ajattele ulkonäköä läheskään niin paljoa kuin alkuaikoina. Tärkeimmäksi asiaksi oli tullut oma hyvinvointi 🙂

Nyt mulla olis vähän samantapainen tilanne edessä. Mä oon aina ollut enemmän raudannostaja kuin kestävyysliikkuja. Salilla hikoilu on mun mielestä vaan kivempaa ja aerobinen – noh, vähän plääh. Kun loukkaannuin, liikunta jäi lähes kokonaan pariksi kuukaudeksi (ensimmäiset 1,5kk taisivat kulua sängyn pohjalla, hyvä kun pystyi vessassa käydä :D) ja luonnollisesti myös kunto romahti. Aerobinen liikunta jäi vielä pitemmäksi aikaa, varmaan puoli vuotta kului, kunnes pääsin ekaa kertaa oikeelle kävelylenkille. Mun kroppa ei oo loukkaantumisen jälkeen toiminut niinkuin pitäis, joten vasta hetki sitten oon alottanut säännölliset kestävyystreenit pyöräilyn muodossa, koska jalka ei vieläkään kestä kävellen tai juosten lenkkeilyä. (Juuh, en tiedä miksi keksin pyöräilyn vasta nyt, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.)

Vaikka oon treenanut kestävyyttä jonkin verran loukkaantumisen jälkeen, se on ollut niin epäsäännöllistä, etten oo saanut vielä jutun jujusta kiinni. Pyöräilemään lähteminen on usein aika vaikeeta, vaikka tiedän, että saan pyöräilystä vähintäänkin yhtä hyvät kiksit kuin salitreenistä. Joskus jopa paremmatkin. Polkeminen on vähän plääh, mutta aion nyt sinnikkäästi käydä pyörälenkeillä. Tiedän, että opin jossain vaiheessa tykkäämään tosta, koska oon ennenkin oppinut. Sitäpaitsi mun kestävyyskunto on vielä sen verran surkea, että pyöräily tuntuu varmasti paremmalta kun on saanut vähän pohjakuntoa paranneltua.

Ei se itse pyöräily ole ees niin paha (siis liian rankkaa tai rentoa tms.), mutta vähän kuivaa välillä (paitsi kun sataa, buahahah). En osaa vielä täysillä nauttia niistä itse treeneistä, mutta ei ne mitään ihan kuraakaan ole. Sen verran tylsää kuitenkin, että lähteminen ei kovin usein kiinnosta yhtään liikaa. Mä oon kuitenkin niin mukavuudenhaluinen ja haluan nauttia siitä mitä teen, että aion nyt otta asiakseni oppia tykkäämään myös tällasista treeneistä. Kestävyysharjoittelu on kuitenkin niin tärkeää ja tukee samalla myös muita treenejä ja ihan perus arjessa jaksamista. Veikkaan, että kun voin pelkät shortsit ja toppi päällä lähteä polkemaan, niin touhu voi helposti muuttua suorittamisesta fiilistelyksi. Se ois jees 🙂

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 120933

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 123315

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/113/2015/04/20150428 123945

Viimeksi (tiistaina) lähdin taas vähän pakottamalla lenkille. Päätin jälleen tehdä polkemisesta mahdollisimman mukavaa, tällä kertaa siten, että etsin uusia reittejä. Seikkailin ihan ihme paikoissa, poikkesin välillä poluille ja metsään. Enkä edes eksynyt, siis minä, jonka suuntavaisto ja suunnistuskyky ovat pyöreä nolla (jos kaipaatte todistajia, niin huudelkaa mun kavereita tuolla kommenttiboksissa, heheh :D).

Ja palatakseni otsikon kysymykseen, niin kyllä voi!

Ootteko te tykänneet aina liikkua, vai ootteko myös joutuneet opettelemaan? Vai oletteko nyt kenties siinä tilanteessa, että liikunta pitäisi saada osaksi elämää, muttei urheilu kiinnosta?

HAUSKAA VAPPUA! 🙂

~ Amanda

Kohtuullinen herkuttelu – onnistuinko?

Heipsansaa! Noin kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun sanoin kokeilevani pitää herkkupäivän kahdesti viikossa siksi, että oppisin herkuttelemaan kohtuudella (postaus täällä). Lupasin parin viikon kokeilun jälkeen kertoa miten meni. Ja ihan hyvinhän se! Vielä on parannettavaa, mutta ei ne tavat hetkessä muutu. Takapakkia tulee, niistä on otettava opiksi ja jatkettava 🙂

Tohon kahden viikon kokeiluun sisältyi siis yhteensä neljä herkkupäivää. Söin kaikkina noina päivinä normiruokaa vähän rennommin, lisäksi otin aina jotain oikeeta herkkua.

DSC_0214

1. herkkupäivä: Söin todella fiksusti iltaan saakka, mitä nyt välipalana oli pari palaa tummaa suklaata ja proteiinipatukka. Illalla mentiin yllärinä onnittelemaan kaveria hänen luokseen, tuliaisiksi vietiin mutakakkua ja mariannekarkkeja. Söin noita sen verran, että kun lopetin, niin muhun olis uponnut vielä vaikka kuinka paljon 😀 Eli onnistuin, huonoa oloa ei ollut lähimaillakaan!

2. herkkupäivä: Taaskin söin aika järkevästi ja säännöllisesti, herkkuina välipalalla jäätelöä ja illalla leivottiin vielä cookieita. Onnistuin jälleen, makeanhimo talttui, mutta en syönyt liikaa.

3. herkkupäivä: Kolmas kerta toden sanoo ja takapakkiahan sieltä tuli. Ruokailut pysyivät onneksi säännöllisinä, tosin aika tuhteina. Vasta illalla korkkasin ekat ”oikeet” herkut, ostin pussin (okei okei, reilusti yli 300g, jo noiden ostaminen kohtuudella on äärimmäisen haastavaa) irttareita. Söin niitä siihen asti, kunnes ei enää tehnyt mieli ja pistin pussin pois. Parin tunnin päästä tuli kuitenkin fiilis, että ne täytyy saada kaapista pois (lol, eihän mua ees tehnyt mieli niitä!?), menin ja söin. Ugh, virhe, ällö olo. Ihan hyvä kyllä, että tuli kokeiltua noi irtokarkit. Tiedämpähän nyt, että ne taitaa olla oikeesti mulle se vaikein rasti. Pahe mikä pahe!

4. herkkupäivä: Söin jälleen säännöllisesti ja terveellisesti. Iltapäivällä tuhosin 150g Milka -suklaata (ai nami, en oo pitkään aikaan syönyt mitään noin hyvää, oisin voinut syödä koko levyn yksin ilman mitään vaikeuksia!!!) ja illalla napsin vielä vähän karkkeja. Hyvin meni jälleen, eikä tullut huono olo 🙂

Jatkan nyt näin, menihän tää nimittäin suurimmalta osin hyvin! Kyllä toi huono päivä taas valaisi tätä asiaa, haluun ihan oikeesti oppia. Ei makeaa mahan täydeltä 🙂 Hoksasin myös, että repsahduspäivänä kunnon kauppapäivästä oli jo aikaa, joten kaapit oli semi tyhjät. Terveellisiä herkkuja (hedelmät, pähkinät jne!) ei siis ollut oikeen tarjolla, uskon, että myös se vaikutti asiaan.

Katsellaan mitä vappuna tapahtuu, äiti uhkas leipoa kinuskitäytteisiä munkkeja. Slurps!

~ Amanda