Kun liikunnasta tuli elämäntapa

Eli jonkin sortin elämäntaparemontti. Mulla tuli blogia kirjoitellessa mieleen, että voisin vähän puhua aiheesta lisää. Ennen oon kirjoitellut enemmän käytännön juttuja, kuten kuinka usein kannattaa liikkua jne, mutta katsotaan asiaa nyt vähän eri näkökulmasta.

Mä en oo aina ollut liikunnallinen. Tai ainakaan mieltänyt itseäni liikunnalliseksi, koska en ollut vielä löytänyt omaa juttuani. Aika moni taitaa sanoa näin, mutta niin sanon mäkin: koulussa olin aina se, joka valittiin viimeiseksi joukkueeseen. Se, joka juoksi palloa kiljuen karkuun. Ei mua kyllä nykyäänkään kiinnosta pahemmin joukkueurheilulajit/pallopelit, oon niissä muutenkin täys kömpelys. Ehkä pitäis joskus taas kokeilla jos tulee mahdollisuus 🙂 Mutta kuitenkin, koululiikunnan (eli pääasiassa noiden pelien) perusteella ajattelin, etten pidä liikunnasta. (Teline)voimistelu ja luistelu tais olla ainoot jutut joissa sain vähän loistaa, niitä olin itsekseni harjotellut. Mutta ennemminkin mä keskityin leikkimään ja juoksemaan kavereiden kans ulkona. Ja todellakin se riittää, ei pienten lasten tarvitse treenata.

Yläasteella aloin käydä välillä lenkellä. En mä muista siitä nauttineeni mutta en myöskään vihaavani. Lenkin jälkeen oli kiva fiilis, kun olo oli ryhdikkäämpi ja tiesi polttaneensa parit kalorit. Silti mä harrastin, vähän nyrpistellen kylläkin. Ja motivaationa oma kroppa. Vähän myös terveys, ainakin niin muistan väittäneeni sekä itselle että muille. Jossain vaiheessa yläastetta ratsastus tuli taas mukaan kuvioihin, samoin luistelu ja kuntosali. Lenkeilläkin kävin kun viitsin. Mulla oli liikunta valinnaisena 8- ja 9-luokilla, ja niilläkin tuli ravattua pari kertaa viikossa. Aika kivasti siis harrastin liikuntaa tuolloin, ja semi monipuolisesti myös! Sen jälkeen tuli taas kausi jolloin se jäi…

…ja alkoi taas. Tässä vaiheessa olin ehkä ysillä. Pian aloin huomaamaan, että liikunnasta on alkanut tulla elämäntapa. Sellanen tapa, josta ei tullut sen suurempia lintsauskausia (paitsi jenkkikuukausina liikunta väheni aika paljon). Viime keväänä tajusin, etten ollut pitkään, pitkään aikaan ajatellut kaloreita liikkuessani. Ennen joka treenin jälkeen silmissä vilkkui nääs ”-KCAL”. Ajattelin ja ajattelen edelleen toki kroppaakin jonkin verran, mutta kaloreita en juurikaan. Syödessä niitä korkeintaan tulee vähän kelailtua, etenkin herkutellessa. Silti uskallan väittää, että pääsyyt ovat ihan muut. Se fiilis treenin jälkeen ja se, kun olo on ryhdikäs eikä vetelä. Kun fiilis on reipas! En mä osaa selittää, mut kyl te varmaan tiedätte.

Tässä vaiheessa liikunnasta oli ehtinyt siis tulla elämäntapa. Ainakin musta tuntu siltä. Yksi pieni päätös salin ja skeittireissun välillä kuitenkin toi mulle varmuuden tosta olosta. Yhtenä kivana heinäkuisena päivänä ajattelin, etten jaksa mennä salille. Lähdin siis skeittaamaan ja ajattelin, että teen treenin myöhemmin. Kun vähän ajan päästä istuin asfaltilla ja huomasin säären repsottavan miten sattuu, muistan ajatelleeni, että nyt on hyvä syy skipata treenit. Samalla kuitenkin ärsytti, että hyvä draivi katkeaa! Tollasia mä kelailin piipaa-autoa venaillessani, olin niin shokissa ettei mua ees sattunut. Siitä seurasi kuitenkin pakollinen, pitkä treenitauko. Arvatkaa vaan kävikö usein mielessä kysymys: Osaanko enää nauttia liikunnasta? Jäänkö tämänkin jälkeen vain sohvalle makaamaan? Varsinkin kun fiilikset olivat olleet vähän laiskat juuri ennen loukkaantumista. Mutta arvaatte varmaan miten juttu loppuu? Jep, liikunta ei oo pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä!

idtykkäänliikkua

Tämän tekstin opetus oli se, että liikunnasta voi opetella tykkäämään. Se voi viedä aikaa, mutta sinnikkäällä yrittämisellä saadaan varmasti myös tuloksia. Riittää, kun on edes yksi laji josta nauttii. Oli se sitten nyrkkeily tai kävely, niin pääasia on että liikutaan. Edes pari kertaa viikossa. Liikkumisen ei tarvitse olla no pain no gain -tyyppistä ”rääkkiä” jos ei siitä nauti. Pikkuhiljaa siitä voi kuitenkin oppia tykkäämään, huomaan itsekkin kaipaavani koko ajan kovempaa ja kovempaa treeniä siinä missä ennen riitti vähän kevyempi meno. Mutta mikään pakko ei siis missään nimessä ole! Liikunnan kuuluu olla hauskaa. Toki aina sen ei tarvitse olla, varmasti kaikilla on joskus kausia, jolloin treenit ei maistu. Silloin pitää vaan ottaa itseä niskasta kiinni, potkasta takamukselle ja mennä. Kyllä se liikunnan ilo aina jossain vaiheessa taas löytyy 🙂

Kuvat: Madde

~ Amanda

FitFashion

2 vastausta artikkeliin “Kun liikunnasta tuli elämäntapa”

  1. äää aivan ihana postaus!♥ jaksat olla niin positiivinen, vaikka sulla menikin toi jalka niin silti oot pysyny noin vahvana…arvostan sua ihmisenä hirmuisesti!

    • Saana oot ihana <3 Kiitos! Nyt osaa kyl arvostaa kaikkia pieniäki asioita jota ei ehkä ennen ois niin hyvin osannu 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta